Long time no see

Kylläpä on pitkä hiljaiselo bloggailusta takana! Paljon on tapahtunut sitten elokuun, jolloin viimeisimmän kirjoitukseni olen julkaissut. Mukamas on ollut puolen vuoden ajan sellaista haipakkaa, ettei ole edes tietokonetta ehtinyt avata. Noh, ehkäpä nyt taas innostun - tai sitten en. Mukavaa on ainakin pitkästä aikaa lukea vanhoja tuttuja blogeja ja kuulostella mitä teille kaikille kuuluu.

Helgasta on blogitauon aikana kasvanut 1-vuotias nuori saksanpaimenkoiran alku. Nimenomaan alku, sillä aikuiseen kokoon kasvaneen kropan alla piilee vieläkin ihan pentu. Ikinä en olisi uskonut, että nämä kehittyvät henkisesti näin hitaasti! Mutta mikäpä tässä on kiire, nautitaan jokaisesta päivästä ja ollaan lapsia juuri niin kauan kuin lapsettaa. 

Treenattu ollaan kuitenkin ahkerasti ja siitä voisi kirjoittaa vaikkapa kokonaisen romaanin. Kun käy 2-3 kertaa viikossa puruissa, kerran viikossa tottiksissa, 2-3 kertaa viikossa jäljellä, treenaa kotona tottiksia miltei päivittäin ja tietysti huolehtii koiran fyysisestä peruskunnosta niin lopputulemana ei tarvitse paljoa miettiä mitä vapaa-ajallaan tekisi. Mutta eipä tähän leikkiin ryhtyisi, jos ei siitä nauttisi täydestä sydämestä. 

Rockyn treenaamiset ovat jääneet kovin vähäisiksi. Jonkin verran ollaan tehty tokoa ja frisbeetä ja tarkoituksena olisi kisata kummassakin lajissa tänä kesänä. Tokossa avoimen liikkeet ovat sinänsä hyvässä muistissa, mutta tunnetilassa ja toimintavarmuudessa on iso työ edessä. Frisbeessä puolestaan tökkii ohjaajan tekniikka isosti... Lisäksi kuntotreeniä pitäisi alkaa pikapikaa veivata, jos haluaisi koirun olevan elokuussa kisakondiksessa.

Jotenkin Rockya on kivempi treenata nyt, kun Helga on talossa. Ehkä Helgan myötä suurimmat paineet ovat karisseet ja osaan suhtautua Rockyn tekemiseen huomattavasti rennommin. Tämä puolestaan näkyy koiran tekemisessä - Rocky on vapautuneempi ja aktiivisempi kuin ikinä.

 Happy on oma, ihana, suloinen itsensä. Syksyllä vietettiin 10-vuotissynttäreitä ja vielä jaksaa pappa painaa nuorempien kanssa ja pitää raudankestävää jöötä laumassa. Jokin aika sitten podettiin hetken aikaa kovia selkäkipuja, kun papparainen putosi puron jäihin. Onneksi siitäkin selvittiin levolla ja kipulääkkeillä. Nyt taas vietellään leppoisan rauhallisia eläkepäiviä sohvalla makoillen, metsässä hiippaillen ja omaa tonttia vartioiden.

 

Helga 5kk

 

Niin se aika vaan lentää - minun pikku pentuni on jo 5 kuukauden ikäinen!

Terveysrintamalla on sujunut jo hieman paremmin, vatsa on kestänyt ilman vakavia oireiluja ja hampaatkin ovat alkaneet puhjeta normaalisti. Sen verran alkutaipaleen toilailut kuitenkin näkyvät, että toisessa yläkulmahampaassa - siinä mikä operoitiin - on kiillevaurioita jo näkyvissä. Katsotaan nyt millainen hammas sieltä kokonaisuudessaan tulee, mutta toivottavasti vauriot eivät vaadi sen suurempia toimenpiteitä tai haittaa normaalia eloa. 

Lisäksi raskas elämän aloitus näkyy Helgan pienessä koossa, sillä pahimmassa sairastelukierteessä kasvu pysähtyi pitkäksi aikaa. Kuulemma luonto ottaa omansa takaisin ja kyllähän Helga onkin pyrähtänyt nyt kasvussa valtavasti, mutta tiedä sitten. Koiran koko on tällä hetkellä pienin huolistani, kasvakoot juuri sen kokoiseksi mitä kasvaa. Jos Helga haluaa olla saksalainen kääpiö niin olkoot!

Muuten me ollaan tehty Helgan kanssa juuri niitä asioita, joita olen aina halunnut pennun kanssa tehdä. Ollaan tottisteltu, tehty jälkeä, tutustuttu maailman ihmeellisyyksiin ja ennen kaikkea nautiskeltu elämästä ja toistemme seurasta. Minä niin kovin tykkään tuosta pienestä <3 Ja vaikka itse näen Helgan edelleen ihan pienenpienenä koiravauvana, niin karu todellisuus herätti kun maalimiehemme totesi, että purutreenit aloitetaan rättileikkien merkeissä ihan tässä lähiviikkoina, heti kun saadaan viimeisetkin pysyvät hampaat suuhun. Hui! Nyt kun on muutaman kuukauden viettänyt kentän laidalla katsellessa muiden treenejä ja kysellessä hölmöjä, tuntuu kynnys hypätä itse puikkoihin aika hurjalta. Tuntuu, että voisin viettää vielä vuoden treenejä seuraillen ja siltikään en voisi sanoa ymmärtäväni lajia nimeltä suojelu yhtään pintakerrosta syvemmältä.

Elävää kuvaa

Tässä linkki videoon meidän ihkaensimmäisestä koirafrisbee kisasuorituksesta ikinä:

https://docs.google.com/file/d/0B-FOI4zfrYofLWdkVTN2OFV2dUU/edit?pli=1

Nyt vaan suunnittelemaan uutta ohjelmaa. Sormet syyhyävät päästä jo treenaamaan ja youtube käy kuumana kun etsin sopivaa biisiä. Yllättävän hankalaa muuten löytää kappaletta, jossa ei kiroiltaisi tai höpöteltäisi muita rumuuksia. Mickey Mouse- politiikan mukaisesti kappale on sopiva, jos sen pystyisi soittamaan Disneylandissa... 

Uuteen ohjelmaan tulen hakemaan hieman erilaista tunnelmaa, kuin tässä ensimmäisessä. Musiikki tulee olemaan erilainen ja ohjelma pidempi sekä teknisesti haastavampi. Katsotaan mitä keksitään.

Mustiala 2013

Perjantai 9.8.2013

Sopivaa miljöötä Suomen ensimmäisten koirafrisbeekilpailuiden järjestämistä varten etsittiin pitkään ja hartaasti. Lopulta valinta kohdistui Mustialan matkailu- nimiseen paikkaan Tammelassa ja parempaa paikkaa ei olisi voinut edes ollakaan. Kenttä oli iso ja hyvälaatuinen, majoitusmahdollisuudet kokolailla mukavat ja kaiken kukkuraksi paikalla oli Ravintola Iso Piippu, jossa pikkusuolaisen nälkäiset ja ohjapirtelöisen janoiset saivat helpotusta tuskaansa. Ei sillä, että koiraihmiset ikinä mitään alkoholipitoista joisivat. 

Talkooporukan kisarupeama alkoi perjantaina kenttien rakentamisella, telttojen kasaamisella ja muiden tarvittavien kamojen roudaamisella. Tämän jälkeen homma jatkui tuomarikoulutuksella, jossa orkesterinjohtajana toimi päätuomarimme Ralph Grieblinger Saksasta. (toim. huom. alkuperäinen tuomarimme Sven joutui perumaan tulonsa loukkaantumisen takia)

Ralph näyttää miten homma toimii

Tuomarikoulutuksen päällimmäisenä tarkoituksena oli kouluttaa tulevien päivien aputuomarit tehtäväänsä, mutta tilaisuus oli avoin kaikille ja tarjosikin paljon ajateltavaa ja uusia näkökulmia erityisesti freestyle-ohjelmien suunnittelua varten. Lisäksi ainakin allekirjoittaneelle jäi mieleen muistutus siitä, mistä tässä lajissa on oikeasti kyse, eli lontoolaisittain ilmaistuna "dogs catching flying discs". Tämä tarkoittaa sitä, että on aivan sama kuinka käsittämättömän vaikeita kikkoja ihminen pystyy kiekoillaan tekemään, jos koira ei saa niitä kiinni. Samoin on lähes yhdentekevää, kuinka vaikuttavia koiratanssielementtejä koirakko on ohjelmaansa sisällyttänyt, jos niissä ei ole heittoja ja koppeja mukana. Lisäksi ainakin itselle aukeni monia muitakin asioita arvostelusta, tuomaroinnista ja lajista ylipäätään. Mielenkiintoista oli esimerkiksi se, miten juuri koirafrisbeessä otetaan rodunomaisuus ja koiran yksilölliset ominaisuudet huomioon. Mutta siitä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen romaanin, joten ei siitä tässä kohtaa sen enempää.

Tuomarikoulutus jatkui pitkälle iltaan, jonka jälkeen juttua riitti vielä yhteisen illanvieton merkeissä. Mahtava alku mahtavalle viikonlopulle!

Niin ja mites Rocky? Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että äijä ei ole juuri kotikulmilta poistunut metsää ja uimarantaa pidemmälle viime kuukausina. Mutta niin vaan oli koira iloinen ja onnellinen päästessään mamman kanssa kahdestaan reissuun eikä stressannut yhtään koko illan aikana, vaikka ympärillä oli kaikenlaista hälinää. Hiano miäs! Rockyn ohjelmaan kuuluikin perjantaina vain kisapaikkaan tutustumista, lenkkeilyä ja nesteytystä. 

Lauantai 10.8.2013

Ystävämme Foreca oli lupaillut kisaviikonlopulle kaatosadetta ja ukkosmyrskyjä, mutta onneksi päivä valkeni kuitenkin koirien kannalta suorastaan täydellisillä olosuhteilla: n. 17 astetta lämmintä, puolipilvistä eikä sadetta ollenkaan. Tällaisena sää pysyikin miltei koko päivän. Vain kaksi päivän viimeistä suoritusta ja palkintojenjako suoritettiin kevyessä sateessa. 

Ennen kilpailuiden alkua tuomarimme Ralph piti muutaman tunnin koulutusseminaarin. Ja huhhuh, että olikin hyvä semma! Pitää melkein kirjoittaa siitäkin erikseen, muuten menee koulutuspähkäilyksi tämä matkakertomus.

Viikonlopun kilpailut olivat siis kansainvälisen Skyhoundz- kilpasarajan osakilpailu, jossa jaettiin kvalifikaatioita tulevia MM-karkeloita varten. Lauantaina kisattiin Open Class- kilpailu youth-, micro-, novice- ja expert- luokissa. Rocky ja minä osallistuimme noviisiluokkaan eli luokkaan, joka on tarkoitettu niille koirakoille, jotka eivät ole aiemmissa Skyhoundz-sarjan kilpailuissa sijoittuneet missään luokassa 4. sijalle tai paremmin. Kvalifikaatioita jaettiin ainoastaan expert-luokassa. Open Class-kilpailu koostuu kolmesta osasuorituksesta, joista ensimmäinen on freestyle, toinen Distance/Accuracy ja kolmas taas freestyle. Ensimmäisen freestylekierroksen pisteitä ei lasketa mukaan eli se ei vaikuta sijoitukseen. Normaalisti tämä ensimmäinen kierros on ns. karsintakierros, jonka jälkeen 6 parasta jatkaa seuraaviin osasuorituksiin. Nyt kilpailijoita oli kuitenkin sen verran vähän ja muutenkin haluttiin antaa kaikille kisaajille mahdollisuus saada kisakokemusta kaikista osasuorituksista, joten ketään ei karsittu pois.

Kun minä ja Rocky starttasimme ekalle freestyle- kierrokselle, tunsin tutun kuristavan tunteen kurkussa, hengitys muuttui pinnalliseksi ja sydän alkoi hakata miljoonaa. Sitten muistin, mitä olimme edellisenä päivänä puhuneet Ralphin kanssa kisajännityksestä (siitäkin lisää myöhemmin) ja kaikilla voimilla keskitin kaikki ajatukseni Rockyyn. Ensimmäisten sävelten kajahtaessa ilmoille tapahtui jotakin todella kummallista - unohdin jännittämisen kokonaan, unohdin tuomarit kokonaan, unohdin katsojat kokonaan. Oli vain minä, koira ja Hurriganes. Suorituksen jälkeen en olisi osannut kertoa yhtään, oliko mennyt hyvin vai huonosti tai oliko Rocky saanut edes yhdenyhtä koppia. Mieleni teki kuitenkin hurrata (ja niin taisin tehdäkin), koska oli vain niin pirhanan hyvä fiilis.

Seuraavaksi oli vuorossa D/A-kierros. Juuri ennen kehään menoa, vuoroa odotellessamme, Rocky sai hajun paikalla olleesta juoksuisesta nartusta. Ja niin sitä sitten mentiin... Koiran sai raahata puoliväkisin kehään ja siellä ollessa suurin osa ajasta meni nurmikkoa nuoleskellessa. Kaipa me pari heittoa saatiin tehtyä, kun jotain pisteitä irtosi, mutta suoraan sanottuna meni harakoille tämä rundi. Jotenkin tähänkin onnistuin suhtautumaan hyvin, ajatellen että no tämähän on meille se vaikea juttu ja sille ei voi näin kisatilanteessa yhtikäs mitään.

Kolmantena eli viimeisenä kierroksena oli taas freestylea. Jotakin todella maagista oli tapahtunut, sillä oma keskittyminen oli jälleen 100% koirassa eikä jännittämisessä. Taaskaan en olisi suorituksen jälkeen voinut antaa analyysia siitä, miten meillä meni, mutta fiilis oli katossa ja pisteitäkin tuli vielä hieman enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Myöhemmin katsoin meidän ohjelman videolta ja totesin, että kyllä mulla on vielä hirvittävän paljon parannettavaa kaikissa heitoissa, mutta Rocky kompensoi heittäjän puutteita hyvällä koppitekniikallaan. Hyppytekniikkaa puolestaan pitää alkaa työstämään uudestaan tässä syksyn aikana, se on hieman huonontunut ajan saatossa.

Ensimmäisen päivän uurastus palkittiin yhteispisteillä 60,5 ja ykkössijalla.

Sunnuntai 11.8.2013

Sunnuntaina aloitettiin heti aamulla Sport Division- kilpailu, jossa minä ja Rocky kilpailtiin myös. Luokkajako oli sama kuin eilenkin ja me jälleen osallistuimme noviisiluokkaan. Lisäksi Rocky toimi lainakoirana toiselle ohjaajalle, jonka oma koira oli juoksussa eikä siksi voinut osallistua. Lainahommissa Rocky kilpaili expert-luokassa. 

Sport Divisionissa tehdään kaksi osasuoritusta, jotka molemmat ovat D/A-kierroksia. Rocky teki hyvää työtä molemmilla rundeilla ja koppasi kaikki heitot, jotka edes joidenkin fysiikan lakien perusteella ovat kopattavissa. Itselle siis jälleen kerran heittotreeniä... Lainaohjaajan kanssa oli hieman kommunikaatiovaikeuksia ekalla kierroksella, mutta tokalla rundilla meni jo huomattavasti paremmin. Aikaa toki kului, kun Rocky kuuliaisena koirana etsi minut talkoolaisten teltasta ja palautti joka kiekon minulle. Hassu eläin.

Sunnuntain saldona oli minulla ja Rockylla kakkossija sekä lainaohjaajan kanssa kolmossija. Nyt on plakaatteja takanreunukselle ja sponsorimme FitDogin palautusjuomaa koiralle ;) Sport Divisionin lisäksi sunnuntaina kilpailtiin Pairs Freestyle ja Extreme Distance, joissa nähtiin paljon hienoja hienoja suorituksia. 

Kokonaisuudessaan kilpailut olivat upea startti upealla lajille Suomessa. Yleisöä olisi paikalle voinut eksyä enemmänkin, mutta tunnelma oli silti hieno. Kaikki kannustivat toisiaan, tuttuja ja tuntemattomia, tsemppasivat ja toivoivat toisilleen parasta. Iloisia ihmisiä, iloisia koiria ja rento meininki. Tätä on koirafrisbee parhaimmillaan!

Kesäkivaa

Kulunut kesä on ollut Mäkilän lauman historian yksi hirveimmistä. Vastoinkäymisiä on riittänyt erityisesti koirarintamalla, mutta myös muissa asioissa. Jos en ole mitään muuta tänä kesänä oppinut, niin ainakin sen, että mitään ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä ja että elämää itsessään pitää kunnioittaa ja vaalia joka hetki. 

Onneksi synkkien ja vaarallisten päivien joukkoon on mahtunut myös niitä hyviä ja iloisia hetkiä, vaikkakin edes lyhyitä sellaisia. Niiden pienten ohikiitävien hetkien avulla jaksaa tallustaa taas eteenpäin ja uskoa, että ehkä tämä tästä vielä helpottaa.

Herra H on nautiskellut kesäelämästä omien puuhiensa parissa. Niistä mieluisimpia ovat vesileikit - Happy ei tiedä mitään niin hienoa asiaa kuin vesiletku. Mikä kumma siinä on, että suihkussa käyminen on maailmankaikkeuden ällöttävin asia, mutta pihalla vesiletkusta suihkuavan veden kanssa temuaminen on kertakaikkisen upeaa? Happy voisi leikkiä vesiletkun parissa monta tuntia yhteen menoon. Eikä sitä riekkumista katsellessa kyllä uskoisi, että äijällä alkaa ikääkin olla jo ihan kunnioitettavat lukemat.

Neiti H kävi tutustumassa ensimmäistä kertaa järveen. Siinä ei paljoa arasteltu, vaan kastettiin kerran varpaat veteen, katsottiin mammaa kysyvästi ja kun rohkaisu saatiin, niin täydellä voimalla uimaan vaan. Tuo suhtautuminen kuvastaa Helgan luonnetta todella hyvin. On se vaan niin älyttömän ihana, täydellinen pentu!

Maisteri R on puolestaan sitä mieltä, että joskus vähempikin riittäisi. Helga ei kunnioita Rockya tipan tippaa, vaan sumeilematta yrittää varastaa siltä kepit ja lelut suusta, näykkii kintuista, haukkua räksyttää komentaakseen milloin mistäkin ja puree kyljistä. Itse saa olla suhteellisen tarkkana siitä, ettei kuormitus käy Rockylle liiaksi, vaan se saa aina halutessaan vetäytyä omaan rauhaan, paikkaan mihin pennulla ei ole pääsyä.

Pikkuhiljaa sitä uskaltaa taas orientoitua myös harrastamiseen. Helga alkaa jälleen käymään treeneissä luomassa mielikuvaa kentästä maailman hienoimpana paikkana, jossa aktiivisuudesta mammaa kohtaan saa paaaaaljon kehuja ja ruokaa. Samalla itse opiskelen suojelun saloja muiden koirien treenejä seuraamalla ja tyhmiä kyselemällä. 

Rockyn kanssa pitäisi hiki otsassa treenata 10.8-11.8 järjestettäviä, Suomen ensimmäisiä kansainvälisiä koirafrisbeekilpailuja varten. Puolet freestyle-ohjelmasta on harjoiteltu ja vaikeampi puolisko on vielä jäljellä. O-ou...

Jatkoajalla

Helgan sairastelut eivät valitettavasti jääneet edelliseen postaukseen. 

Viikko sitten maanantaina aamu valkeni aivan normaalisti. Helga söi ja leikki yhtä suurella ilolla kuin normaalistikin enkä mistään olisi voinut arvata, että jokin oli pahasti vialla. Päiväruuan jälkeen helvetti kuitenkin tipahti ryminällä niskaan, kun Helga alkoi ripuloida ja oksentaa. 

 

Allekirjoittaneen tuurilla yksityinen, päivystävä eläinlääkäriasema ei juuri tänä yönä päivystänytkään, mutta yöllä pääsimme kunnalliselle päivystävälle eläinlääkärille, jossa Helga oli tiputuksessa ja sai Cereniaa pistoksena. Toiveikkaina lähdimme kotiin ja ajattelimme, että ehkä se tästä lähtee pikkuhiljaa taas toipumaan. Pian aamuyön tunteina kuitenkin selvisi, että matkaa oli vain alaspäin. Pahoinvointilääkkeestä huolimatta Helga oksensi, oli todella pahoivoiva ja ripuloi veristä nestettä. 

Aamulla pääsimme sitten klinikalle ja siellä eläinlääkäri sanoi suoraan, että toivoa ei paljoa ole. Helga jäi sairaalahoitoon, jossa tutkimuksissa selvisi kyseessä olevan todella ärhäkkä suolistotulehdus, jonka takia tulehdusarvot olivat pilvissä (viiteraja 300, Helgalla 5400) ja koko suolisto lamaantunut sekä ohutsuoli turpeenaan täynnä nestettä. Hoitona koira tiputukseen ja hevoskuuri antibioottia suoraan suoneen. 

En osaa edes kuvailla, miltä tuntui olla kotona ja odottaa uutisia klinikalta. En edes halua kuvailla, miltä tuntui nähdä kaikki Helgan lelut lattialla, kupit, hihnat, pissapaikka... Ja ajatella, että mitä todennäköisimmin ne joutuu pian korjaamaan lopullisesti pois. Illalla soi kuitenkin puhelin ja sain kuulla positiivisia uutisia - antibiootista oli saatu selkeä vaste ja Helga oli piristynyt huomattavasti. 

Näissä tunnelmissa jatkettiin neljä päivää. Välillä Helga tuli yöksi kotiin, mutta muuten oli kaikki päivät klinikalla tipassa ja antibiootissa. Tulehdusarvot laskivat nopeasti ja Helga alkoi olla sitä mieltä, että itseasiassa hän ei muuten enää täällä kökötä. Hoitajat kertoivat sen karjuvan täyttä kurkkua ja yrittävän väkisin murtautua häkistään ulos. Ruokahalua oli myös sen verran, että hoitsut pian ymmärsivät, että tätä koiraa ei voi syöttää suorana kädestä ellei halua käsiään kaluttavan kyynärpäitä myöten poikki. Lopullisesti kotiin Helga pääsi vasta silloin, kun se oli tehnyt muutaman normaalin kakan eli suolisto oli lähtenyt taas toimimaan. Kuinka onnelliseksi ihminen voikaan tulla pökäleistä!

Nyt hoitoa jatketaan kotona. Kaopekti-kuuri loppui eilen, mutta antibiootit jatkuvat vielä muutaman päivän ajan. Ruokaa ollaan syöty pikkupikkuannoksia tasaiseen tahtiin ja hiljalleen mukaan voi ottaa jo omaa nappulaa. Tarkkana saa kuitenkin olla vielä pitkään - suolisto ja koko koiran elimistö on todella herkillä eikä se mitä todennäköisimmin kestäisi uutta tulehdusta. En myöskään ole niin yksinkertainen, ettenkö ymmärtäisi tämänkaltaisilla asioilla olevan mahdollisesti vaikutusta koiran koko loppuelämän terveyteen, mutta juuri nyt en jaksa välittää siitä, vaan olen vain onnellinen, että Helga on luonani juuri tässä ja nyt. 

Kovassa tunnemyllerryksessä purkasin sydäntäni ystävälleni ja näin jälkikäteen luettuna se kiteytti myös tämän hetkiset tunnelmani hyvin. Kirjoitin: 

Ei ole enää suunnitelmia eikä harrastuksia eikä kisoja eikä ominaisuuksia. Ei ole enää sitä, että on odottanut koiraa niin pitkään. Kaikki nuo häviää... On vaan pikku sydän, mitä kuuntelet ja hengenvedot mitä lasket ja toivot, että ne pysyisivät sun luona vielä hetken.

Sairasta sakkia

Mäkilän laumassa on viime aikoina sairastettu oikein koko rahan edestä. Tuntuu, ettei tässä muuta ehdi tekemäänkään kuin käymään töissä, hoitamaan kipeitä koiria ja saamaan huutia töissä, kun tosiaan hoitaa niitä kipeitä koiria. Huoh. Eikö työehtosopimuksiin voisi jo kirjata, että koiran sairastaminen on yhtälailla hyväksytty poissaolon syy kuin lapsenkin sairastaminen?

Putki alkoi sillä, että yksinollessaan 8 viikkoinen Helga oli jotenkin onnistunut poistamaan itseltään kaksi alaetuhammasta. Eläinlääkärin kanssa tuumattiin, että koska hampaat olivat lähteneet tosi siististi, ei lähdetty ikeniä kuvaamaan ja avaamaan. Katsottiin, että anestesian riskit olivat hyötyyn nähden liian suuret - mikäli pysyvät etuhampaat tulisivat jotenkin vaurioitumaan, niin olkoon niin.

Sitten ei mennyt kauaakaan, kun eräänä kauniina mutta tuulisena päivänä treenasin Rockyn kanssa kiekkoa pihalla. Olin heittänyt pitkän heiton ja koira oli jo hypyssä, kun tuuli nappasikin kiekosta ja lennätti sen sivuun. Ja koira tietysti yritti ilmalennon aikana kopin saadakseen kääntyä rajusti - sillä seurauksella, että laskeutui ryminällä suoraan selälleen alas ja heitti vielä pari kuperkeikkaakin kaupan päälle. Se ohikiitävä hetki, kun tuo laskeutuminen tapahtui, tuntui yhdeltä elämäni pisimmistä hetkistä. Sydän jätti ainakin muutaman lyönnin väliin ja olin varma, että nyt murtui luita. Onneksi ei kuitenkaan ja Rocky ei tuntunut olevan millänsäkään. Varmuuden vuoksi halusin kuitenkin käydä tsekkauttamassa koiran kunnon fysioterapiassa ja siellähän sitten selvisi, että lannerankaa ympäröivät lihakset ja vasen lapa olivat jumissa ja kipeitä eli selvästi saaneet kovan tällin. Ei muuta kuin laserhoitoa ja kuntoutusohjeiden kera kotiin parantelemaan.

Samalla kertaa, kun Rockya hoidettiin, vein Helgan varmuuden vuoksi eläinlääkärille, kun mielestäni sen yläsilmäluomet näyttivät kummallisen paksuilta. Eipä mikään ihme, sillä lääkäri hetken aikaa kopeloituaan sai luomista paksua mätää ulos. Tuomiona juveniili selluliitti ja hoitona kymmenen päivän antibiootti sekä ahkera luomien puhtaana pitäminen.

Sitten saapui juhannusaatto. Juuri olimme lähdössä terassille, aurinko paistoi, rento fiilis ja elämä hymyili. Jostain syystä mulle tuli tosi vahva olo siitä, että ennen lähtöä pitää katsoa Helgan suuhun. Ja mitä sieltä löytyikään? Murtunut yläkulmahammas. Ja siis ei mitenkään pikkuisen haljennut, vaan suurin osa hampaasta kadonnut ja kaksi ohutta, heiluvaa soiroa ikenen sisälle asti haljenneena jäljellä. Ei muuta kuin armoton eläinlääkärin metsästys päälle ja loppujen lopuksi pääsimme illalla päivystävän kunnaneläinlääkärin vastaanotolle kahden minuutin ajaksi, kun lekuri ähkyssä olevan hevosen ja tukehtuvan koiran hoidon välissä heitti meille kipulääkettä, jotta selviäisimme viikonlopun yli. 

Juhannuspyhien jälkeen tiistaina Helga sitten operoitiin. Ien oli ollut täynnä siruja, mutta ne onneksi saatiin kaikki pois. Eläinlääkäri yritti parhaansa mukaan varoa pysyvän kulmahampaan alkua, mutta aika vain näyttää onko vahinkoa sattunut ja minkälaista. Kotiin palauduttiin suuhuuhteen, kipulääkkeiden ja tikkien kera. Kauhulla mietin, miten ihmeessä saisin noudatettua ehdotonta ukaasia siitä, että pentu ei saisi 1-2 viikkoon pureskella mitään kovaa. 

Tuo kauhuni jäi lyhytaikaiseksi, sillä jo kahden päivän jälkeen Helga oli taas kipeä. Kun se oksensi aamulla ruokansa ulos, en ollut vielä hirveän huolissani. Kävin kaupassa ja palatessani takaisin ei Helga enää suostunut syömään, ripuloi, oksensi ja oli täysin veltto. Ei muuta kuin koira salamana autoon ja klinikalle Helsinkiin. Labrakokeissa natriumarvot olivat matalalla, mutta muuten kaikki ok, joten ilmeisesti jollakin eläinlääkärireissullaan Helga oli onnistunut tartuttamaan itseensä jonkin vatsataudin. Hätä oli todellinen, kun pentu meni koko ajan huonompaan kuntoon; esimerkiksi eläinlääkärissä ollessa sen sai todella ravistella hereille. Seuraava yö oli hirvittävä, mutta siitäkin loppujen lopuksi selvittiin. Varovaista nesteytystä, pahoinvoinninestolääkettä, mahasuojalääkettä, ravintolisägeeliä ja todella varovaista ruokkimista jatkamme edelleen. Pahin taitaa kuitenkin olla jo ohi ja Helga on taas hetkittäin oma itsensä, vaikka todella väsynyt on vieläkin.

Nyt olen tilannut parempaa tuuria tämän lauman elämään. Toivottavasti sairastelut olisi nyt vihdoinkin sairasteltu ja pääsisimme nauttimaan normaalista, tylsästä arkielämästä.