Helga 5kk

 

Niin se aika vaan lentää - minun pikku pentuni on jo 5 kuukauden ikäinen!

Terveysrintamalla on sujunut jo hieman paremmin, vatsa on kestänyt ilman vakavia oireiluja ja hampaatkin ovat alkaneet puhjeta normaalisti. Sen verran alkutaipaleen toilailut kuitenkin näkyvät, että toisessa yläkulmahampaassa - siinä mikä operoitiin - on kiillevaurioita jo näkyvissä. Katsotaan nyt millainen hammas sieltä kokonaisuudessaan tulee, mutta toivottavasti vauriot eivät vaadi sen suurempia toimenpiteitä tai haittaa normaalia eloa. 

Lisäksi raskas elämän aloitus näkyy Helgan pienessä koossa, sillä pahimmassa sairastelukierteessä kasvu pysähtyi pitkäksi aikaa. Kuulemma luonto ottaa omansa takaisin ja kyllähän Helga onkin pyrähtänyt nyt kasvussa valtavasti, mutta tiedä sitten. Koiran koko on tällä hetkellä pienin huolistani, kasvakoot juuri sen kokoiseksi mitä kasvaa. Jos Helga haluaa olla saksalainen kääpiö niin olkoot!

Muuten me ollaan tehty Helgan kanssa juuri niitä asioita, joita olen aina halunnut pennun kanssa tehdä. Ollaan tottisteltu, tehty jälkeä, tutustuttu maailman ihmeellisyyksiin ja ennen kaikkea nautiskeltu elämästä ja toistemme seurasta. Minä niin kovin tykkään tuosta pienestä <3 Ja vaikka itse näen Helgan edelleen ihan pienenpienenä koiravauvana, niin karu todellisuus herätti kun maalimiehemme totesi, että purutreenit aloitetaan rättileikkien merkeissä ihan tässä lähiviikkoina, heti kun saadaan viimeisetkin pysyvät hampaat suuhun. Hui! Nyt kun on muutaman kuukauden viettänyt kentän laidalla katsellessa muiden treenejä ja kysellessä hölmöjä, tuntuu kynnys hypätä itse puikkoihin aika hurjalta. Tuntuu, että voisin viettää vielä vuoden treenejä seuraillen ja siltikään en voisi sanoa ymmärtäväni lajia nimeltä suojelu yhtään pintakerrosta syvemmältä.

Jatkoajalla

Helgan sairastelut eivät valitettavasti jääneet edelliseen postaukseen. 

Viikko sitten maanantaina aamu valkeni aivan normaalisti. Helga söi ja leikki yhtä suurella ilolla kuin normaalistikin enkä mistään olisi voinut arvata, että jokin oli pahasti vialla. Päiväruuan jälkeen helvetti kuitenkin tipahti ryminällä niskaan, kun Helga alkoi ripuloida ja oksentaa. 

 

Allekirjoittaneen tuurilla yksityinen, päivystävä eläinlääkäriasema ei juuri tänä yönä päivystänytkään, mutta yöllä pääsimme kunnalliselle päivystävälle eläinlääkärille, jossa Helga oli tiputuksessa ja sai Cereniaa pistoksena. Toiveikkaina lähdimme kotiin ja ajattelimme, että ehkä se tästä lähtee pikkuhiljaa taas toipumaan. Pian aamuyön tunteina kuitenkin selvisi, että matkaa oli vain alaspäin. Pahoinvointilääkkeestä huolimatta Helga oksensi, oli todella pahoivoiva ja ripuloi veristä nestettä. 

Aamulla pääsimme sitten klinikalle ja siellä eläinlääkäri sanoi suoraan, että toivoa ei paljoa ole. Helga jäi sairaalahoitoon, jossa tutkimuksissa selvisi kyseessä olevan todella ärhäkkä suolistotulehdus, jonka takia tulehdusarvot olivat pilvissä (viiteraja 300, Helgalla 5400) ja koko suolisto lamaantunut sekä ohutsuoli turpeenaan täynnä nestettä. Hoitona koira tiputukseen ja hevoskuuri antibioottia suoraan suoneen. 

En osaa edes kuvailla, miltä tuntui olla kotona ja odottaa uutisia klinikalta. En edes halua kuvailla, miltä tuntui nähdä kaikki Helgan lelut lattialla, kupit, hihnat, pissapaikka... Ja ajatella, että mitä todennäköisimmin ne joutuu pian korjaamaan lopullisesti pois. Illalla soi kuitenkin puhelin ja sain kuulla positiivisia uutisia - antibiootista oli saatu selkeä vaste ja Helga oli piristynyt huomattavasti. 

Näissä tunnelmissa jatkettiin neljä päivää. Välillä Helga tuli yöksi kotiin, mutta muuten oli kaikki päivät klinikalla tipassa ja antibiootissa. Tulehdusarvot laskivat nopeasti ja Helga alkoi olla sitä mieltä, että itseasiassa hän ei muuten enää täällä kökötä. Hoitajat kertoivat sen karjuvan täyttä kurkkua ja yrittävän väkisin murtautua häkistään ulos. Ruokahalua oli myös sen verran, että hoitsut pian ymmärsivät, että tätä koiraa ei voi syöttää suorana kädestä ellei halua käsiään kaluttavan kyynärpäitä myöten poikki. Lopullisesti kotiin Helga pääsi vasta silloin, kun se oli tehnyt muutaman normaalin kakan eli suolisto oli lähtenyt taas toimimaan. Kuinka onnelliseksi ihminen voikaan tulla pökäleistä!

Nyt hoitoa jatketaan kotona. Kaopekti-kuuri loppui eilen, mutta antibiootit jatkuvat vielä muutaman päivän ajan. Ruokaa ollaan syöty pikkupikkuannoksia tasaiseen tahtiin ja hiljalleen mukaan voi ottaa jo omaa nappulaa. Tarkkana saa kuitenkin olla vielä pitkään - suolisto ja koko koiran elimistö on todella herkillä eikä se mitä todennäköisimmin kestäisi uutta tulehdusta. En myöskään ole niin yksinkertainen, ettenkö ymmärtäisi tämänkaltaisilla asioilla olevan mahdollisesti vaikutusta koiran koko loppuelämän terveyteen, mutta juuri nyt en jaksa välittää siitä, vaan olen vain onnellinen, että Helga on luonani juuri tässä ja nyt. 

Kovassa tunnemyllerryksessä purkasin sydäntäni ystävälleni ja näin jälkikäteen luettuna se kiteytti myös tämän hetkiset tunnelmani hyvin. Kirjoitin: 

Ei ole enää suunnitelmia eikä harrastuksia eikä kisoja eikä ominaisuuksia. Ei ole enää sitä, että on odottanut koiraa niin pitkään. Kaikki nuo häviää... On vaan pikku sydän, mitä kuuntelet ja hengenvedot mitä lasket ja toivot, että ne pysyisivät sun luona vielä hetken.

Sairasta sakkia

Mäkilän laumassa on viime aikoina sairastettu oikein koko rahan edestä. Tuntuu, ettei tässä muuta ehdi tekemäänkään kuin käymään töissä, hoitamaan kipeitä koiria ja saamaan huutia töissä, kun tosiaan hoitaa niitä kipeitä koiria. Huoh. Eikö työehtosopimuksiin voisi jo kirjata, että koiran sairastaminen on yhtälailla hyväksytty poissaolon syy kuin lapsenkin sairastaminen?

Putki alkoi sillä, että yksinollessaan 8 viikkoinen Helga oli jotenkin onnistunut poistamaan itseltään kaksi alaetuhammasta. Eläinlääkärin kanssa tuumattiin, että koska hampaat olivat lähteneet tosi siististi, ei lähdetty ikeniä kuvaamaan ja avaamaan. Katsottiin, että anestesian riskit olivat hyötyyn nähden liian suuret - mikäli pysyvät etuhampaat tulisivat jotenkin vaurioitumaan, niin olkoon niin.

Sitten ei mennyt kauaakaan, kun eräänä kauniina mutta tuulisena päivänä treenasin Rockyn kanssa kiekkoa pihalla. Olin heittänyt pitkän heiton ja koira oli jo hypyssä, kun tuuli nappasikin kiekosta ja lennätti sen sivuun. Ja koira tietysti yritti ilmalennon aikana kopin saadakseen kääntyä rajusti - sillä seurauksella, että laskeutui ryminällä suoraan selälleen alas ja heitti vielä pari kuperkeikkaakin kaupan päälle. Se ohikiitävä hetki, kun tuo laskeutuminen tapahtui, tuntui yhdeltä elämäni pisimmistä hetkistä. Sydän jätti ainakin muutaman lyönnin väliin ja olin varma, että nyt murtui luita. Onneksi ei kuitenkaan ja Rocky ei tuntunut olevan millänsäkään. Varmuuden vuoksi halusin kuitenkin käydä tsekkauttamassa koiran kunnon fysioterapiassa ja siellähän sitten selvisi, että lannerankaa ympäröivät lihakset ja vasen lapa olivat jumissa ja kipeitä eli selvästi saaneet kovan tällin. Ei muuta kuin laserhoitoa ja kuntoutusohjeiden kera kotiin parantelemaan.

Samalla kertaa, kun Rockya hoidettiin, vein Helgan varmuuden vuoksi eläinlääkärille, kun mielestäni sen yläsilmäluomet näyttivät kummallisen paksuilta. Eipä mikään ihme, sillä lääkäri hetken aikaa kopeloituaan sai luomista paksua mätää ulos. Tuomiona juveniili selluliitti ja hoitona kymmenen päivän antibiootti sekä ahkera luomien puhtaana pitäminen.

Sitten saapui juhannusaatto. Juuri olimme lähdössä terassille, aurinko paistoi, rento fiilis ja elämä hymyili. Jostain syystä mulle tuli tosi vahva olo siitä, että ennen lähtöä pitää katsoa Helgan suuhun. Ja mitä sieltä löytyikään? Murtunut yläkulmahammas. Ja siis ei mitenkään pikkuisen haljennut, vaan suurin osa hampaasta kadonnut ja kaksi ohutta, heiluvaa soiroa ikenen sisälle asti haljenneena jäljellä. Ei muuta kuin armoton eläinlääkärin metsästys päälle ja loppujen lopuksi pääsimme illalla päivystävän kunnaneläinlääkärin vastaanotolle kahden minuutin ajaksi, kun lekuri ähkyssä olevan hevosen ja tukehtuvan koiran hoidon välissä heitti meille kipulääkettä, jotta selviäisimme viikonlopun yli. 

Juhannuspyhien jälkeen tiistaina Helga sitten operoitiin. Ien oli ollut täynnä siruja, mutta ne onneksi saatiin kaikki pois. Eläinlääkäri yritti parhaansa mukaan varoa pysyvän kulmahampaan alkua, mutta aika vain näyttää onko vahinkoa sattunut ja minkälaista. Kotiin palauduttiin suuhuuhteen, kipulääkkeiden ja tikkien kera. Kauhulla mietin, miten ihmeessä saisin noudatettua ehdotonta ukaasia siitä, että pentu ei saisi 1-2 viikkoon pureskella mitään kovaa. 

Tuo kauhuni jäi lyhytaikaiseksi, sillä jo kahden päivän jälkeen Helga oli taas kipeä. Kun se oksensi aamulla ruokansa ulos, en ollut vielä hirveän huolissani. Kävin kaupassa ja palatessani takaisin ei Helga enää suostunut syömään, ripuloi, oksensi ja oli täysin veltto. Ei muuta kuin koira salamana autoon ja klinikalle Helsinkiin. Labrakokeissa natriumarvot olivat matalalla, mutta muuten kaikki ok, joten ilmeisesti jollakin eläinlääkärireissullaan Helga oli onnistunut tartuttamaan itseensä jonkin vatsataudin. Hätä oli todellinen, kun pentu meni koko ajan huonompaan kuntoon; esimerkiksi eläinlääkärissä ollessa sen sai todella ravistella hereille. Seuraava yö oli hirvittävä, mutta siitäkin loppujen lopuksi selvittiin. Varovaista nesteytystä, pahoinvoinninestolääkettä, mahasuojalääkettä, ravintolisägeeliä ja todella varovaista ruokkimista jatkamme edelleen. Pahin taitaa kuitenkin olla jo ohi ja Helga on taas hetkittäin oma itsensä, vaikka todella väsynyt on vieläkin.

Nyt olen tilannut parempaa tuuria tämän lauman elämään. Toivottavasti sairastelut olisi nyt vihdoinkin sairasteltu ja pääsisimme nauttimaan normaalista, tylsästä arkielämästä.