Kesäkivaa

Kulunut kesä on ollut Mäkilän lauman historian yksi hirveimmistä. Vastoinkäymisiä on riittänyt erityisesti koirarintamalla, mutta myös muissa asioissa. Jos en ole mitään muuta tänä kesänä oppinut, niin ainakin sen, että mitään ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä ja että elämää itsessään pitää kunnioittaa ja vaalia joka hetki. 

Onneksi synkkien ja vaarallisten päivien joukkoon on mahtunut myös niitä hyviä ja iloisia hetkiä, vaikkakin edes lyhyitä sellaisia. Niiden pienten ohikiitävien hetkien avulla jaksaa tallustaa taas eteenpäin ja uskoa, että ehkä tämä tästä vielä helpottaa.

Herra H on nautiskellut kesäelämästä omien puuhiensa parissa. Niistä mieluisimpia ovat vesileikit - Happy ei tiedä mitään niin hienoa asiaa kuin vesiletku. Mikä kumma siinä on, että suihkussa käyminen on maailmankaikkeuden ällöttävin asia, mutta pihalla vesiletkusta suihkuavan veden kanssa temuaminen on kertakaikkisen upeaa? Happy voisi leikkiä vesiletkun parissa monta tuntia yhteen menoon. Eikä sitä riekkumista katsellessa kyllä uskoisi, että äijällä alkaa ikääkin olla jo ihan kunnioitettavat lukemat.

Neiti H kävi tutustumassa ensimmäistä kertaa järveen. Siinä ei paljoa arasteltu, vaan kastettiin kerran varpaat veteen, katsottiin mammaa kysyvästi ja kun rohkaisu saatiin, niin täydellä voimalla uimaan vaan. Tuo suhtautuminen kuvastaa Helgan luonnetta todella hyvin. On se vaan niin älyttömän ihana, täydellinen pentu!

Maisteri R on puolestaan sitä mieltä, että joskus vähempikin riittäisi. Helga ei kunnioita Rockya tipan tippaa, vaan sumeilematta yrittää varastaa siltä kepit ja lelut suusta, näykkii kintuista, haukkua räksyttää komentaakseen milloin mistäkin ja puree kyljistä. Itse saa olla suhteellisen tarkkana siitä, ettei kuormitus käy Rockylle liiaksi, vaan se saa aina halutessaan vetäytyä omaan rauhaan, paikkaan mihin pennulla ei ole pääsyä.

Pikkuhiljaa sitä uskaltaa taas orientoitua myös harrastamiseen. Helga alkaa jälleen käymään treeneissä luomassa mielikuvaa kentästä maailman hienoimpana paikkana, jossa aktiivisuudesta mammaa kohtaan saa paaaaaljon kehuja ja ruokaa. Samalla itse opiskelen suojelun saloja muiden koirien treenejä seuraamalla ja tyhmiä kyselemällä. 

Rockyn kanssa pitäisi hiki otsassa treenata 10.8-11.8 järjestettäviä, Suomen ensimmäisiä kansainvälisiä koirafrisbeekilpailuja varten. Puolet freestyle-ohjelmasta on harjoiteltu ja vaikeampi puolisko on vielä jäljellä. O-ou...

Jatkoajalla

Helgan sairastelut eivät valitettavasti jääneet edelliseen postaukseen. 

Viikko sitten maanantaina aamu valkeni aivan normaalisti. Helga söi ja leikki yhtä suurella ilolla kuin normaalistikin enkä mistään olisi voinut arvata, että jokin oli pahasti vialla. Päiväruuan jälkeen helvetti kuitenkin tipahti ryminällä niskaan, kun Helga alkoi ripuloida ja oksentaa. 

 

Allekirjoittaneen tuurilla yksityinen, päivystävä eläinlääkäriasema ei juuri tänä yönä päivystänytkään, mutta yöllä pääsimme kunnalliselle päivystävälle eläinlääkärille, jossa Helga oli tiputuksessa ja sai Cereniaa pistoksena. Toiveikkaina lähdimme kotiin ja ajattelimme, että ehkä se tästä lähtee pikkuhiljaa taas toipumaan. Pian aamuyön tunteina kuitenkin selvisi, että matkaa oli vain alaspäin. Pahoinvointilääkkeestä huolimatta Helga oksensi, oli todella pahoivoiva ja ripuloi veristä nestettä. 

Aamulla pääsimme sitten klinikalle ja siellä eläinlääkäri sanoi suoraan, että toivoa ei paljoa ole. Helga jäi sairaalahoitoon, jossa tutkimuksissa selvisi kyseessä olevan todella ärhäkkä suolistotulehdus, jonka takia tulehdusarvot olivat pilvissä (viiteraja 300, Helgalla 5400) ja koko suolisto lamaantunut sekä ohutsuoli turpeenaan täynnä nestettä. Hoitona koira tiputukseen ja hevoskuuri antibioottia suoraan suoneen. 

En osaa edes kuvailla, miltä tuntui olla kotona ja odottaa uutisia klinikalta. En edes halua kuvailla, miltä tuntui nähdä kaikki Helgan lelut lattialla, kupit, hihnat, pissapaikka... Ja ajatella, että mitä todennäköisimmin ne joutuu pian korjaamaan lopullisesti pois. Illalla soi kuitenkin puhelin ja sain kuulla positiivisia uutisia - antibiootista oli saatu selkeä vaste ja Helga oli piristynyt huomattavasti. 

Näissä tunnelmissa jatkettiin neljä päivää. Välillä Helga tuli yöksi kotiin, mutta muuten oli kaikki päivät klinikalla tipassa ja antibiootissa. Tulehdusarvot laskivat nopeasti ja Helga alkoi olla sitä mieltä, että itseasiassa hän ei muuten enää täällä kökötä. Hoitajat kertoivat sen karjuvan täyttä kurkkua ja yrittävän väkisin murtautua häkistään ulos. Ruokahalua oli myös sen verran, että hoitsut pian ymmärsivät, että tätä koiraa ei voi syöttää suorana kädestä ellei halua käsiään kaluttavan kyynärpäitä myöten poikki. Lopullisesti kotiin Helga pääsi vasta silloin, kun se oli tehnyt muutaman normaalin kakan eli suolisto oli lähtenyt taas toimimaan. Kuinka onnelliseksi ihminen voikaan tulla pökäleistä!

Nyt hoitoa jatketaan kotona. Kaopekti-kuuri loppui eilen, mutta antibiootit jatkuvat vielä muutaman päivän ajan. Ruokaa ollaan syöty pikkupikkuannoksia tasaiseen tahtiin ja hiljalleen mukaan voi ottaa jo omaa nappulaa. Tarkkana saa kuitenkin olla vielä pitkään - suolisto ja koko koiran elimistö on todella herkillä eikä se mitä todennäköisimmin kestäisi uutta tulehdusta. En myöskään ole niin yksinkertainen, ettenkö ymmärtäisi tämänkaltaisilla asioilla olevan mahdollisesti vaikutusta koiran koko loppuelämän terveyteen, mutta juuri nyt en jaksa välittää siitä, vaan olen vain onnellinen, että Helga on luonani juuri tässä ja nyt. 

Kovassa tunnemyllerryksessä purkasin sydäntäni ystävälleni ja näin jälkikäteen luettuna se kiteytti myös tämän hetkiset tunnelmani hyvin. Kirjoitin: 

Ei ole enää suunnitelmia eikä harrastuksia eikä kisoja eikä ominaisuuksia. Ei ole enää sitä, että on odottanut koiraa niin pitkään. Kaikki nuo häviää... On vaan pikku sydän, mitä kuuntelet ja hengenvedot mitä lasket ja toivot, että ne pysyisivät sun luona vielä hetken.